Kanadaan, Ruotsiin vai kaljalle

Sata vuotta sitten vuosisadan vaihteessa
maatalousvaltaisessa Suomessa elettiin taloudellisesti kovia aikoja. Kun talon
tai torpan vanhin poika peri elinkeinon, niin muiden sisaruksien oli pakko
etsiä toimeentulonsa muualta. Noiden vuosien aikana lähes 400.000 suomalaista
muutti toimeentulon perässä Pohjois-Amerikkaan ja Kanadaan, kun kotiseuduilta
ei löytynyt vaihtoehtoja.

1960- ja 1970-lukujen vaihteessa yli 300.000 suurten
ikäluokkien nuorta muutti työn perässä Ruotsiin. Pelkästään maatalous ei
kyennyt enää elättämään poikkeuksellisen isoja ikäluokkia ja Suomen
teollistuminen tuli Ruotsiin verrattuna jälkijunassa. Nuorilla ei ollut muita
vaihtoehtoja, jos meinasi selvitä jokapäiväisestä elämästään.

Olemme taas tällä hetkellä edellisten kaltaisen haasteen
edessä: tällä kertaa Suomen historian ehkä suurimman tai ainakin vaikeimman
rakennemuutoksen. Muutoksen, josta selviäminen edellyttää poliitikoilta
erityisen vaikeita päätöksiä, yhteiskunnalta valtavia rakenteellisia muutoksia
ja jokaiselta kansalaiselta joustavuutta tinkiä saavutetuista eduista.

Sata vuotta sitten lähdimme etsimään onneamme Kanadaan,
60-luvulla Ruotsiin, mutta 2010-luvulla lähdemme kaljalle. Mitäpä sitä
työnhakuun ulkomaille tai edes naapurikaupunkiin, kun hyvinvointiyhteiskunta on
rakentanut tukiautomaatin, jonka turvin voi lähteä rankan konsolipeliyön
jälkeen rauhassa syrjäytymään paikalliseen. 

Sosialistinen hyvinvointiyhteiskuntamalli on ulkoistanut
vastuun toimeen tulemisesta yksilöiltä yhteiskunnalle. Se on totuttanut meidät
saamaan etuja ja peräämään oikeuksia. Samalla olemme unohtaneet
velvollisuutemme: vastuun omasta hyvinvoinnista ja jokaisen kynnelle kykenevän
panoksesta yhteiskunnan rattaiden pyörittämisessä.

Virastoissa tukia jakavat virkailijat saavat osakseen
haistattelua, sairaaloissa vartijat valvovat hoitohenkilökunnan turvallisuutta
ja kouluissa vanhemmat käyvät ojentamassa opettajia. Emme ole tulleet
ainoastaan vaativiksi ja vastuuttomiksi, vaan myös kiittämättömiksi.

90-luvun alkupuolella naureskeltiin dokumentille
Neuvosto-Karjalasta, missä paikallinen lastenkodin johtajatar esitteli
ruokottomien vessojen sitä itseään täynnä olevia pyttyjä ja syytti kovasti, kun
Jeltsin ei tee mitään. Ei naurata enää. Nyt meillä alkaa olla omat pyttymme
kukkupäissään haasteita, mutta sen sijaan, että rupeaisimme lapioimaan,
odotamme ”omia jeltsineitämme” hoitamaan hommat.

Olemme rakentaneet oman hyvinvointineuvostoliittomme, jossa kansalaisten mentaliteetti ja virkakoneiston asenne ovat suoraan Brezhnevin
ajalta, sillä erolla että meillä on rahaa millä mällätä. Vielä.

Tätä tuottavuuden heikentymisen ja velan kasvun vauhtia
olemme vararikossa paljon nopeammin ja paljon syvemmällä, kuin yksikään
talousasiantuntija kehtaa TV-uutisissa ääneen sanoa.

Ainoa pelastus on tehdä enemmän ja laadukkaampaa työtä – jokaisen
kynnelle kykenevän eettisestä vakaumuksesta, koulutuksen muodollisesta tasosta
tai maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Mitä tahansa työtä, jolla joka
päivä tuotamme enemmän kuin kulutamme. Ja jos sitä ei löydy ”kodin lähipiiristä”,
niin silloin sitä pitää lähteä tekemään sinne missä sitä on.

tuomoluoma

Olen helsinkiläinen liike-elämän pitkän linjan ammattilainen. Minulla on ollut tilaisuus olla monessa mukana, kohdata elämää ja sen monimuotoisuutta monelta eri kantilta. Eniten minua kiinnostaa ympäröivän maailman muutos: miten pystymme luopumaan vanhoista tavoistamme ja saavutetuista eduistamme, kun joudumme kohtaamaan aivan uudenlaiset olosuhteet elää ja tehdä töitä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu